Hevoset siirretään usein takaisin talliolosuhteisiin laidunkauden loppuessa. Sen seurauksena hevoset ovat tiiviimmin yhdessä ja hevoskohtainen tila vähenee. Juuri syksyisin hevoset tartuttavat toisiaan ja taudit leviävät. Yleisimmin taudit vaikuttavat hevosten hengityselimiin, mutta erilaiset loiset, kuten madot, ovat haaste hevosten terveydelle.

Patogeenit

Patogeeneiksi kutsutaan organismeja, jotka ovat haitallisia keholle (1). Suurin osa patogeeneistä on yksisoluisia eliöitä, eli mikrobeja, joihin kuuluvat muun muassa bakteerit, sienet ja loiset (2). Mikrobit itsessään eivät ole haitallisia, vaan ne ovat tärkeä osa terveen elimistön toimintaa. Suurin osa mikrobeista ei aiheuta sairauksia ja poistuvat elimistöstä luonnostaan (3).

Virulenssi tarkoittaa patogeenin taudinaiheuttamiskykyä. Virulenssin lisäksi elimistön vastustuskyky, sekä elimistöön tunkeutuneiden mikrobien määrä vaikuttavat siihen, muodostuuko elimistössä tulehdus vai ei (3). Virulenssilla voidaan mitata myös elimistön heikentynyttä elinvoimaisuutta etenkin silloin, kun jos elimistöön on muodostunut patogeenien aiheuttama tulehdus (1). 

Virukset 

Virukset ovat patogeenejä, eli ne aiheuttavat tauteja. Virukset eivät kuitenkaan ole yksisoluisia, eli ne eivät kuulu mikrobien joukkoon. Vaikka viruksilla on perimäainesta, ei niillä ole solurakennetta tai aineenvaihduntaa. Siitä johtuen virukset voivat lisääntyä vain isäntäsoluissa (2). Lisääntyminen ei tapahdu binäärisesti jakautumalla, vaan uusia viruksia voi syntyä tuhansia lyhyessä ajassa (4).  Hevosilla huolta aiheuttavat erilaiset herpes- ja influenssavirukset. Virusten aiheuttamia tauteja ei voida parantaa lääkeaineilla, vaan hoitosuunnitelma koostuu pääasiassa levosta ja oireiden hoitamisesta (5). 

Bakteerit

Bakteerit ovat maapallon ensimmäisiä asukkaita ja ne kuuluvat osaksi elollista luontoa. Bakteereilla, kuten viruksilla, on perimäainesta. Ne ovat kuitenkin suurempia kuin virukset ja niillä on selkeä soluseinä. Toisin kuin virukset, bakteerit voivat pääsääntöisesti lisääntyä itsenäisesti luonnossa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Eri bakteerilajeja tunnetaan kymmeniä tuhansia, mutta iso osa on edelleen tunnistamatta (2). 

Nykyään bakteerit jaotellaan eri lajeihin niiden geenien perusteella. Tunnettuja bakteereja ovat salmonella, E.-coli ja stafylokokki (MRSA). Yleisesti bakteeritauteja voidaan hoitaa antibiootein. Eri antibiootteja on olemassa useita kymmeniä, koska tietyt bakteerilajit ovat luontaisesti vastustuskykyisiä tietyille antibiooteille. Sen lisäksi antibioottien liiallinen, ja usein tarpeeton, käyttö on luonut lisää antibiooteille vastustuskykyisiä bakteerikantoja, eli niin kutsutun antibioottiresistenssin (2). 

Loiset

Loiset, eli parasiitit, käyttävät toisen organismin elimistöä hyväkseen ja ovat siitä riippuvaisia. Parasiitteihin lukeutuvat niin erilaiset madot, kuin loishyönteisetkin (2). Hevosten kohdalla tunnettuja sisäloisia ovat sukkulamadot, suolinkaiset ja heisimadot. Parasiitit ovat bakteerien tavoin kehittäneet resistenssin tietyille loislääkkeille. Tietyn lääkeaineen tehokkuus kannattaakin tarkistaa ennen sen antamista hevoselle (8). 

Sienien aiheuttamista taudeista voi lukea lisää täältä.

Mikä on vastustuskyky ja miten se toimii

Vastustuskyky on yksi elimistön tärkeimmistä toiminnoista. Sen tehtävänä on huolehtia siitä, että elimistöön ei pääse tunkeutumaan haitallisia patogeenejä, eli taudinaiheuttajia. Patogeenien vaikutus vaihtelee aina sen mukaan, onko kyseessä virus vai bakteeri. Eri patogeenit myös vaikuttavat eri soluihin. Osa niistä voi olla pitkäänkin huomaamattomissa, kun taas toiset tunkeutuvat terveisiin soluihin aggressiiviisesti aiheuttaen nopeaa tuhoa elimistössä. Osa patogeeneistä voi olla hengenvaarallisia. Hyvin toimiva vastustuskyky on siis elintärkeä (9). 

Vastustuskyvyn toiminta pohjautuu siihen, että se oppii ja kehittyy jatkuvasti. Haasteellisiksi vastustuskyvylle muodostuvat esimerkiksi virukset tai syöpäsolut, joita se ei havaitse, eikä näin voi toimia niitä vastaan. Vastustuskyvyllä on kuitenkin hyvä muisti, jonka avulla se voi reagoida nopeammin patogeeneihin, joille se on altistunut jo aikaisemmin (9). 

Hevosia kuljetetaan nykyään aiempaa useammin maiden rajojen yli, jolloin ne altistuvat erilaisille ympäristöille. Hevosen vastustuskyky ei siis voi tunnistaa sille uusia patogeenejä, joille se altistuu esimerkiksi kilpailumatkoilla ulkomailla. Hevoset sairastuvat todennäköisemmin ja taudit leviävät aiempaa helpommin. Osin hevosten lisääntyneen matkustamisen vuoksi uusien tautien tartuntamäärät ovatkin nousussa (5). 

Iho ja limakalvot toimivat hyvänä esteenä haitallisille mikrobeille, ja ne estävät useimmiten patogeenin pääsyn pidemmälle elimistöön. Jos tämä este ei toimi, voidaan patogeenin vaikutusta silti vielä rajoittaa. Elimistössä olevat valkosolut, eli leukosyytit erittävät vasta-aineita, joiden tehtävänä on neutralisoida patogeenien vaikutus, jolloin tauti ei pääse leviämään pidemmälle soluihin (9). 

Leukosyytit ovat avainasemassa vastustuskyvyn toiminnassa, koska ne muuntautuvat erilaisiksi patogeenejä vastaan kamppaileviksi soluksi, kuten esimerkiksi neutrofiileiksi tai makrofageiksi. Jos taudinaiheuttajia ei saada pysäytettyä, seuraa elimistössä tulehdusreaktio, joka helposti aiheuttaa myös kudosvaurioita. Tulehdusta vastaan kamppaileminen on elimistölle raskasta ja voi usein aiheuttaa terveydelle kriittisiä tilanteita (9). 

Mikä heikentää vastustuskykyä

Ikä

Vastustuskyky on herkkä kokonaisuus ja sen toimintaan vaikuttavat monet asiat. Etenkin iän tiedetään heikentävän vastustuskykyä, mistä johtuen vanhemmat hevoset ovat alttiimpia sairastumaan erilaisiin tauteihin (10,11). 

Sää

Erilaiset sääolot vaikuttavat tautien sairastavuuteen. Syksyisin sää saattaa muuttua nopeastikin viileäksi ja kosteaksi, mikä rasittaa hevosen kehoa. Tämä rasitus heikentää myös vastustuskyvyn toimintaa, jolloin patogeenit pääsevät helpommin vaikuttamaan elimistöön. Hevosia pidetään tiiviimmin syys- ja talvikautena, mikä edistää ja nopeuttaa taudin leviämistä (12). 

Tietyt taudit leviävät kuitenkin aggressiiviisimmin kesäisin. Tällaisia ovat esimerkiksi varsoihin vaikuttavat taudit, joiden leviämistä kiihdyttää varsomiskausi (13). Ilmastonmuutoksen aikaansaama lämpötilan nousu on myös mahdollistanut erilaisten patogeenien selviytymisen alueilla, joilla selviytyminen olisi ollut niille ennen mahdotonta (5).  

Stressi

Stressi horjuttaa aina hevosen elimistön tasapainoa. Etenkin fyysisen harjoittelun tiedetään olevan hevosen elimistölle stressaavaa, mikä taas saattaa heikentää vastustuskyvyn toimintaa. Valmentautumisen ja ylähengitysteiden esiintyvyyden välillä tiedetään olevan yhteys. Harjoittelun intensiteetti ja hevosen fyysinen kunto vaikuttavat siihen, kuinka paljon liikunta vaikuttaa vastustuskykyyn. Tutkimusten mukaan liiallinen harjoittelu hevosella, jolla on heikko peruskunto, heikentää vastustuskyvyn toimintaa ja saattaa altistaa hevosen influenssavirusten aiheuttamille taudeille (14). 

Yleisimmät tarttuvat taudit

Yleisimmät virusten aiheuttamat taudit hevosilla ovat EAV, eli hevosten virusarteriitti, EHV-1, eli hevosten herpesvirus 1 sekä A-viruksen aiheuttama hevosinfluenssa (5). Tunnetuin bakteerien aiheuttama hevosten hengitystiesairaus on pääntauti, mutta myös jäykkäkouristuksen, eli tetanuksen aiheuttaa maaperässä oleva bakteeri (15). 

Pääntaudin oireisiin kuuluu muun muassa kuume ja syömättömyys. Myöhemmin pään alueen imusolmukkeet turpoavat ja muodostavat märkäpesäkkeitä. Pääntaudin aiheuttaa tarttuva streptokokkibakteeri, ja tartunta leviää pisaratartuntana tai esimerkiksi ihmisten sekä varusteiden välityksellä. Tauti johtaa harvoin kuolemaan, mutta joissain tapauksissa märkäpaiseita voi muodostua myös vatsaontelon alueelle. Näiden märkäpesäkkeiden puhkeaminen on hevoselle usein kohtalokasta. Jotkin hevoset voivat jäädä oireettomiksi taudinkantajiksi ja erittää bakteeria (15).

Hevosinfluenssan aiheuttavat A-virukset ja taudin oireisiin kuuluvat korkea kuume, kuiva yskä ja sieranvuoto. Tauti leviää pisaratartuntana tai esimerkiksi ihmisten sekä varusteiden välityksellä. Hoitoa ei ole olemassa, mutta rokottamisella pyritään ehkäisemään hevosten sairastuminen. Influenssavirukset ovat kuitenkin hyvin muuntautumiskykyisiä, mikä vaikuttaa etenkin hevosen elimistön kykyyn taistella virusta vastaan. Rokotuksetkaan eivät tarjoa täydellistä immuniteettia, mutta tallin kaikki hevoset rokottamalla saadaan paras suoja tautia vastaan (15). 

Herpesvirusinfektiot ovat myös hengitysteihin vaikuttavia tauteja, jotka aiheuttavat hevosten herpesvirukset 1 ja 4. Taudinkuvaan kuuluvat hengitystie- ja hermosto-oireet sekä kuume. Tiineillä tammoilla tauti voi aiheuttaa myös luomisen. Tauti leviää pisaratartuntana tai esimerkiksi ihmisten sekä varusteiden välityksellä. Herpesvirus voi muodostaa myös piilevän tartunnan, jolloin patogeeni jää piileskelemään hevosen elimistöön. Stressi voi laukaista viruksen erittymisen oireettomalla taudinkantajalla. Rokotuksilla pyritään hillitsemään taudin ilmenemistä (15). 

Ennaltaehkäisy

Hevosten rokotus- ja loishäätöohjelma on oleellisessa asemassa tarttuvien tautien ennaltaehkäisyssä. Tetanusrokote tulee kuulua jokaisen hevosen rokotusohjelmaan (15), ja hevoset täytyy rokottaa hevosinfluenssaa vastaan seura- ja aluekilpailuissa, kuten myös kansallisissa ja FEI:n alaisissa kansainvälisissä kilpailuissa (16). Tarkat säädökset löytyvät Suomen Ratsastajainliiton yleisistä kilpailusäännöistä. Herpesvirusrokotteet ovat pakollisia joissain maissa siitoskäytössä oleville hevosille, ja Suomessakin tammat tulee rokottaa tiineyden aikana. Paras suoja EHV-1 vastaan saadaan laumaimmuniteetilla, eli rokottamalla kaikki hevoset (5). 

On tärkeää muistaa, että taudit leviävät hevosesta toiseen, mutta myös tallissa työskentelevien ja asioivien ihmisten välityksellä. Samoja varusteita tulisi käyttää vain yhdellä tallilla tai varusteet tulisi pestä ja desinfioida tallikäyntien välillä. Turhaa oleilua tallissa, sekä hevosten tarpeetonta koskettamista tulisi välttää. Vieraat hevoset on hyvä pitää erillään tallin muista hevosista. Pääsääntöisesti tauteja voidaan ennaltaehkäistä hyvällä tallihygienialla, sekä hevosten terveydentilan päivittäisellä tarkkailulla. Kun sairastuminen havaitaan ajoissa, voidaan taudin leviäminen estää tehokkaasti (15).

Hevosia koulutetaan ja harjoitetaan suorituskyvyn parantamiseksi, joten fyysisen kunnon analysointi on tärkeää kaikissa hevosalan urheilulajeissa. Fyysisen kunnon luotettava mittaaminen antaa tärkeää tietoa hevosen palautumisesta, jolla on uusimpien tutkimusten mukaan suuri vaikutus hevosten terveyteen ja suorituskykyyn. Kunnon määrittämiseen on olemassa useita metodeja, joiden tulokset eivät kuitenkaan aina ole yksiselitteisiä tai verrannollisia keskenään. Kuntokokeiden tuloksiin vaikuttavat muun muassa ympäristöolot, kuten lämpötila, ilmankosteus ja ulkoilualueen pohja (1.). 

Fyysinen rasitus

Harjoittelun tavoitteena on hevosen suorituskyvyn parantuminen. Jotta hevosen lihaksisto kehittyy halutulla tavalla, on lihaksia rasitettava niiden normaalin sietokyvyn yli. Sopivat harjoitteet valikoituvat urheilulajin vaatimusten mukaisesti. Tietyissä lajeissa tärkeää on kestävyys ja toisissa nopea voima. Liian matalalla intensiteetillä harjoitteleminen ei kuitenkaan edistä hevosen kuntotasoa missään lajissa (2.). 

Fyysinen rasitus aiheuttaa kehossa stressiä, mikä luo epätasapainon elimistöön. Rasituksen jälkeen elimistö pyrkii palauttamaan itsensä homeostaasiin, eli tasapainotilaan. Stressi ei aina ole negatiivista, vaan voi olla myös niin kutsuttua positiivista stressiä, eli eustressiä. Stressin vaikutus kehoon on kuitenkin aina sama, johtui se sitten positiivisista ja negatiivisista impulsseista. Säännöllinen liikunta ja valmentautuminen, joka kohtuullisesti haastaa ja ylittää elimistön tasapainotilan, vaikuttaa positiivisesti hevosen lihaksiston kasvuun. Kehityksen oletusarvona on kuitenkin, että hevoset saavat palautua tarpeeksi rasituksen jälkeen (3.). 

Rasituksen mittaaminen 

Valmentautumisen vaikutusta voidaan havaita luotettavasti endokrinologisesti, eli tarkkailemalla hevosen eri hormonipitoisuuksia veressä. Etenkin kortisoli- ja testosteroniarvojen perusteella voidaan havaita, miten nykyinen valmentautuminen on vaikuttanut hevoseen. Myös testosteronin ja kortisolin välinen suhde vaikuttaisi olevan luotettava fyysisen kunnon mittari (3.). Hevosten endokrinologiatutkimus on kuitenkin vielä nuori tieteenala ja vaatii aina verikokeiden oton. Sen vuoksi harjoittelun vaikutusta arvioidaan edelleen myös mittaamalla hevosen sykettä harjoittelun eri vaiheissa sekä sen jälkeen (1.). Sykkeen mittaaminen onnistuu talliolosuhteissa päivittäin sopivalla sykemittarilla.  

Syke

Sydämen sykkeen on uskottu antavan luotettavaa tietoa hevosen fyysisestä kunnosta, mutta uusimmat tutkimukset kyseenalaistavat tämän. Vaikka osa tutkimuksista osoittaa, että hevosten leposykettä voi madaltaa oikeanlaisella valmentautumisella, toisten tutkimusten mukaan tällaista yhteyttä valmentautumisen ja leposykkeen välillä ei ole havaittavissa. Hevosen leposykkeeseen vaikuttavat useat tekijät ja uusimpien tutkimusten mukaan myös hevosen geeneillä uskotaan olevan vaikutusta hevosten sykealueisiin (4.).

Terveen aikuisen hevosen leposyke on 25–40 lyöntiä minuutissa ja se voi rasituksessa nousta jopa 100–200 lyöntiin. Maksimisyke hevosilla on 200–240 lyöntiä minuutissa. Raskaan harjoituksen jälkeen sykkeen tulisi laskea 64–68 lyöntiin kymmenen minuutin jälkeen harjoituksen päättymisestä. Jos sykkeen palautuminen kestää pidempään, on harjoittelu ollut hevosen kuntotasolle liian vaativa tai hevosella saattaa olla tulehdus elimistössä (5.). Sykkeen palautumisen tiedetään nykyään olevan kuitenkin hyvin yksilöllistä, eikä selkeää yhtyettä rasitussykkeen ja leposykkeen välillä ole havaittu. Tämän takia annetut raja-arvot eivät välttämättä kerro koko totuutta (4.).   

Palautuminen

Fyysinen harjoittelu ja valmentautuminen rasittaa koko kehoa, aina elimiä ja soluja myöden. Rasituksen seurauksena hevonen väsyy ja sen voimat ehtyvät. Palautumisvaiheessa elimistön eri mekanismit pyrkivät korjaamaan harjoittelussa syntyneitä vaurioita ja luomaan elimistössä homeostaasin. Elimistö ylläpitää palautumismekanismeja pidempään kuin mitä homeostaasin saavuttaminen vaatii. Keho kompensoi rastiuksesta aiheutuneita vaurioita yli, ja elimistö kehittyy, jos sille annetaan tarpeeksi aikaa palautumiseen rasituksen jälkeen (2.).

Lepo ja ylikunto

Harjoittelukertojen väliin tulee jättää tarpeeksi aikaa, jotta hevosen elimistö ehtii palautua. Säännöllisten ja tarpeeksi pitkien lepojaksojen on osoitettu parantavan kuntoa ja hevosten suorituskykyä (2.,6.). Jos elimistölle ei anneta tarpeeksi aikaa palautumiseen, on riskinä  ylirasittuminen, mikä altistaa yleiselle väsymykselle ja kohonneelle loukkaantumisriskille (2.). 

Hevonen kuitenkin palautuu liiallisesta harjoittelusta yleensä 1 – 2 lepopäivän aikana (7.). Jos ylirasitus jatkuu, voi hevoselle kehittyä ylikunto. Ylikunto on vakavasti otettava tila, jonka oireisiin kuuluvat väsymys, ärtyneisyys, heikentynyt suoritus- ja vastustuskyky, alentunut ruokahalu sekä laihtuminen (2.). Ensimmäinen ylikunnon indikaattori on hevosen nopea väsyminen ja kykenemättömyys suoriutua annetuista tehtävistä. Hevonen ei palaudu yli­kunnosta muutamassa päivässä, vaan paranemisprosessi voi kestää useita viikkoja (7.). 

Liikunta

Lepo ei tarkoita, etteikö hevosta voisi liikuttaa lainkaan, mutta harjoittelun tulee tapahtua selkeästi alemmalla tehokkuudella kuin millä vaativin harjoittelu tapahtuu. Vaihtelevat harjoitteet eri tehokkuusalueilla yhdistettynä täysin vapaisiin päiviin ovat tutkitusti lisänneet ja parantaneet hevosten suorituskykyä (6.). Siihen, kuinka monta vapaapäivää hevonen tarvitsee, vaikuttaa muun muassa hevosen kunto, tehtyjen harjoitteiden vaativuus sekä hevosen palautumiskyky. Sen vuoksi jokaisen hevosen harjoittelusuunnitelman tulisi olla yksilöllisesti suunniteltu ja siihen tulee tehdä muutoksia tilanteiden niin vaatiessa. 

Ruokinta

Hevosen palautumiseen ja suorituskykyyn vaikuttaa myös hevosen ruokinta. Suorituksen jälkeisen nesteytyksen yhteydessä annettavien elektrolyyttivalmisteiden tiedetään nopeuttavan palautumista (8.). Fyysinen harjoittelu aiheuttaa elimistössä myös oksidatiivista stressiä, eli hapettumisstressiä, mikä voi liiallisena aiheuttaa muun muassa lihasvaurioita. Hapettumisstressiä voidaan hillitä antioksidantteja sisältävillä täydennysrehuilla. Lihaksiston toiminnan kannalta ruokinnan tulee sisältää myös tarpeeksi aminohappoja. Sen lisäksi saattaa E-vitamiinilisä vaikuttaa positiivisesti palautumiseen (9.). Autamme mielellämme ruokintaan liittyvissä kysymyksissä – ota yhteyttä.

Yhteenveto 

Harjoittelun tavoitteena on kehittää hevosen elimistöä ja lihaksistoa niin, että sen suorituskyky paranee ja se pystyy suorittamaan annetut tehtävät laadukkaammin. Fyysinen rasitus on hevosen elimistölle kuitenkin stressaavaa, joten sen täytyy voida palautua tarpeeksi harjoittelusta, jotta keho ei mene ylikuntoon. Harjoitteiden vaikutusta voidaan mitata eri tavoin, muun muassa analysoimalla hormonipitoisuuksia veressä tai mittaamalla hevosen sykettä harjoittelun aikana ja sen jälkeen. Tasapainoinen harjoittelusuunnitelma mahdollistaa tarpeellisen levon ja palautumisen, joilla tiedetään olevan tärkeä rooli fyysisen kunnon kehityksessä. Myös sopivalla nesteytyksellä ja ruokinnalla on vaikutusta palautumiseen. 

Hevosilla voi olla useita erilaisia iho-ongelmia, jotka vaihtelevat pienistä nirhaumista aina vakaviin ihotauteihin ja -tulehduksiin. Yleensä iho-ongelmat ovat hevoselle lähinnä epämiellyttäviä, mutta voivat olla myös todella kivuliaita.  Niiden muodostumiseen vaikuttavat muun muassa vuodenajat ja hevosen yleinen terveydentila. Ongelmien aiheuttajan määritteleminen voi kuitenkin olla haastavaa, sillä oireet saattavat olla hyvin samantyyppisiä, vaikka taudinaiheuttaja olisikin eri.

Yleisimmät ihotautien aiheuttajat

Sienet

Ihotaudit jaetaan karkeasti tarttuviin ja ei-tarttuviin tauteihin, joista ensimmäiset johtuvat yleensä bakteereista, loisista tai sienistä. Yleisin sieni-infektio on silsa, eli rihmasienten (engl. ringworm) aiheuttama ihoinfektio. Sieni-infektiot voivat olla myös zoonoottisia, eli ne tarttuvat ihmisen ja eläimen välillä. Tauti leviää usein varusteiden, kuten suitsien, satuloiden ja loimien välityksellä.  

Silsainfektion oireet ilmestyvät usein ensin satulan alueelle, mistä ne voivat levitä kohti hevosen lautasia, kaulaa ja jalkoja. Tyypillisesti iho-oireisiin kuuluu ihon rupeutuminen, hilseily sekä pienien pyöreiden karvattomien kohtien muodostuminen.  

Sieni-infektioista käytetään yleisesti nimitystä mykoosi, ja ne voivat olla ihon pinnalla tai ihonalaisia. Mykoosi voi johtua myös laajalle levinneestä kehonsisäisestä tulehdustilasta. Toisaalta pitkäaikaisten antibioottien ja kortikosteroidien käytön uskotaan altistavan sienien aiheuttamille ihotaudeille.

Bakteerit

Bakteeriperäisiä iho-ongelmia kutsutaan pyodermaksi, ja niiden yleisin aiheuttaja on Staphylococcus-sukuun kuuluva bakteeri. Myös S. intermedius– ja S. aureus –bakteereja on havaittu taudinaiheuttajina. Pääsääntöisesti nämä bakteerit ovat vastustuskykyisiä penisilliinille. 

Bakteeritulehduksissa hevosen iho rupeutuu ja karvaan saattaa muodostua kaljuja kohtia. Usein ihossa olevat haavaumat ovat ympyränmuotoisia. Myös näppylöitä, tai niin kutsuttuja rasvatyriä (engl. papules) voi muodostua. Iho voi oireilla eri kohdissa hevosen kehoa.  Tulehdusta voi esiintyä laajalla alueella, tai sitä on havaittavissa vain yhdessä ruumiinosassa, kuten jaloissa. Pahimmillaan tulehtuneeseen ihoon voi muodostua mätiviä haavaumia. 

Puutteellinen ravitsemus ja huono talli- ja hoitohygienia altistavat hevosta bakteeriperäisille ihotulehduksille. Myös sopimattomat varusteet ja raskas valmentautuminen voivat altistaa bakteeritulehduksille, kuten follikuliitille, eli karvan juuritupen tulehduksille. Tyypillisesti follikuliitti oireilee satulan kohdalla.

Hiivat

Erilaiset hiivasienet voivat aiheuttaa iho-ongelmia eri puolille hevosen kehoa. Etenkin tammoilla on havaittu Malassezia-suvun hiivasienen aiheuttamaa tulehdusta utareissa. Alue kutisee ja hevonen yrittää helpottaa oloaan hinkkaamalla muun muassa häntäänsä. Utareiden välistä irtoaa myös tummaa, rasvaista ja kiinteää rupea. Sporothrix-hiivat aiheuttavat vuotavia, mätiviä haavaumia, jotka ilmenevät tyypillisesti ensin takajalkoihin. Tämä sporotrikoosi on zoonoottinen, joten hevosta hoitavien ihmisten tulee huolehtia omasta suojautumisesta.

Loiset

Useat eri ulkoloiset, kuten punkit, hyönteiset, täit ja kirput voivat aiheuttaa iho-ongelmia. Usein syynä on loisen puremien aiheuttama ihoreaktio. Jos hevosella on valmiiksi haavoja ihossa, aiheuttavat loiset helposti tulehduksia näille alueille. 

Ehkä tunnetuin loisten aiheuttama iho-ongelma on kesäihottuma. Se johtuu hevosten yliherkkyydestä Culicoides-suvun polttiaisten syljelle. Kesäihottumasta kärsivän hevosen iho kutiaa hillitsemättömästi, mikä johtaa siihen, että hevonen saattaa hangata ihon, harjan ja hännän jopa vereslihalle. Tämä kudosvaurio voi tulehtua herkästi, mikä jälleen aiheuttaa lisää kutinaa ja ihon epämukavuutta. Näin haitallinen noidankehä syntyy ja ihoa on vaikea saada hoidettua. 

Kesäihottuman oireet alkavat yleensä toukokuussa ja päättyvät lokakuussa. Polttiaisten esiintyvyys vaikuttaa oireiden ilmenemiseen ja niiden vahvuuteen. Kesäihottuma on myös perinnöllinen sairaus, mutta taudin periytymismekanismista ei ole vielä tarkkaa tietoa.  

Allergiat

Allergiasta johtuvat iho-ongelmat ovat yleistymässä. Selkeää syytä allergioiden lisääntymiselle ei tiedetä, mutta heikentyvällä luonnon monimuotoisuudella ja prosessoitujen rehujen lisääntyneellä käytöllä uskotaan olevan vaikutusta. Parantuneen yleisen hygieniatason vuoksi myös hevoset altistuvat vähemmän eri mikrobeille, mikä vaikuttaa niiden vastustuskykyyn. Allergioiden syntymiseen vaikuttavat myös geneettiset ja periytyvät tekijät. Usein eri allergiat altistavat hevosta sekundäärisille iho-ongelmille, jolloin hevosen kokonaisvaltainen hoito voi olla haastavaa.

Diagnosointi

Iho-ongelmien ja -tautien diagnosointi on ongelmallista, koska taudinkuvat ovat hyvin samanlaisia, oli taudinaiheuttaja sitten mikä tahansa. Bakteeriperäisten ihotulehdusten diagnosointi tapahtuu usein oireiden perusteella ja sen mukaan, vastaako hevonen hyvin antibioottihoitoon. Karva- ja ihonäytteiden analysointi on luotettava menetelmä vain tiettyjen loisten ja sienien aiheuttamien iho-ongelmien määrittelemisessä. Usein kattavan diagnoosin saaminen vaatii koepalan ottoa tai muita hitaita ja kalliita tutkimusmenetelmiä. 

Yksi helpoimmista ja halvimmista diagnoosimenetelmistä on hilsetestin teko, jossa tulehtuneesta ihoalueesta raaputetaan solukkoa testausta varten. Hyvä ja kätevä toimenpide on myös karvan tai jouhen analysointi, jolla saa uskottavan tuloksen, kun näytteitä otetaan useasta eri kohdasta. Yleisin ihotutkimus on kuitenkin sytologinen, eli irtosolututkimus. Sieni-infektioepäilyn kohdalla tehdään usein sieniviljelmä. 

Kesäihottuma diagnosoidaan pääsääntöisesti oireiden alkamis- ja päättymisajankohdan, sekä taudinkuvan perusteella. Useat eri hyönteislajit voivat aiheuttaa kohonneet vasta-ainearvot terveillekin hevosille, joten allergiatesti ei ole luotettava työkalu kesäihottuman diagnosoinnissa. 

Väärin diagnosoidut iho-ongelmat voivat pahentua ja haitata hevosen terveyttä. Ongelmat ja taudit voivat myös levitä helposti, jos niitä ei hoideta oikein. Tämä on suuri riski muille tallissa asuville eläimille ja siellä asioiville ihmisille. 

Hoito

Hevosten iho-ongelmien hoito on tärkeää, koska tulehtunut iho on kipeä, mikä vaikuttaa hevosen hyvinvointiin. Ihotautien oireet estävät usein myös hevosen normaalin liikutuksen. Tarkat hoito-ohjeet riippuvat aina taudinaiheuttajasta, mutta pääsääntöisesti ne ovat joko paikallisesti käytettäviä antibioottirasvoja tai desinfioivia shampoita. Ihotulehdusten hoito on pitkäkestoista ja vaatii usein päivittäistä käsittelyä ainakin alkuun. 

Muun muassa klooriheksidiinillä tiedetään olevan desinfioiva vaikutus ja tinaoksidilla on saatu positiivisia tuloksia pyoderman hoidossa. Antibiootteja tulisi käyttää tarvittaessa, koska antibioottiresistenttien mikrobien määrä on kasvussa myös hevosilla. Pelkät rasvat ja pinnalliset hoidot eivät kuitenkaan ole riittäviä, jos tulehdus on syvällä kudoksissa. Sopivasta hoitosuunnitelmasta ja mahdollisesta lääkehoidosta tulee aina keskustella eläinlääkärin kanssa. 

Eri aineiden, kuten shampoiden, tulee antaa vaikuttaa tarpeeksi pitkään ennen kuin ne huuhdellaan tai pyyhitään pois. Hoidettavan alueen karvat on myös hyvä ajella, jotta aineet pääsevät vaikuttamaan suoraan iholle. Hevosten liiallinen peseminen, etenkin desinfioivilla aineilla, voi kuitenkin kuivattaa ihoa, mikä taas altistaa tulehdusten muodostumiselle. 

Ruokinta

Tasapainoinen ruokinta on avainasemassa hevosten iho-ongelmien hoidossa. Tutkimusten mukaan aliravitsemus altistaa erilaisten ihotautien muodostumiselle. Huomioitavaa on, että aliravitsemus ei tarkoita pelkästään energian tai proteiinin puutetta, vaan koskee myös hivenaineita, kivennäisiä ja vitamiineja.

Omega-3- ja omega-6-rasvahappojen uskotaan tukevan ihon toimintaa ja hyvinvointia. Myös E- ja D-vitamiinit ja sinkki edesauttavat ihon terveyttä ja C-vitamiini on oleellinen vastustuskyvyn toiminnan mahdollistamisessa. D-vitamiinilisä voi olla tarpeellinen, jos hevonen ulkoilee usein loimen kanssa, jolloin D-vitamiinia ei pääse muodostumaan luonnollisesti. Autamme ja tuemme mielellämme ruokinnallisissa kysymyksissä – ota yhteyttä. 

Kesäihottuma

Etenkin ruokinnan muutokset kannattaa aloittaa hyvissä ajoin, jotta ne ehtivät vaikuttaa ennen kuin ihottumakausi alkaa. Ihottumaloimet ja päähuput tarjoavat kuitenkin tärkeimmän suojan polttiaisia vastaa. Tarkoituksena on varmistaa, että polttiaiset eivät pääse lainkaan hevosen iholle. Hyönteisloimet eivät ole yhtä suojaavia kuin ihottumaloimet, eivätkä ne riitä suojaamaan kesäihottumasta kärsivää hevosta! Hevosen suojaustoimenpiteet on tehtävä myös ennen kuin ihottuma puhkeaa.

Polttiaiset eivät lennä hyvin, joten mahdollisimman tuulinen ulkoilualue vähentää hyönteisten esiintyvyyttä. Ulkoilu tulisi myös ajoittaa niin, että hyönteisiä on mahdollisimman vähän. Yleensä klo 9.00–15.00 välinen aika on suotuisa kesäihottumahevoselle. Hyönteiskarkotteiden käyttö on suositeltavaa aina kun hevonen ulkoilee. 

Kesäihottumasta kärsivän hevosen olo voi olla hyvinkin tukala, joten jokaisen hevosenomistajan vastuulla on huolehtia hevosen ihon hyvinvoinnista ja terveydestä päivittäin. Ihonhoitoon on olemassa useita tuotteita, joiden toimivuus on yksilöllistä ja hevoskohtaista. Tärkeää on saada iho rauhoittumaan ja mahdolliset haavaumat pysymään puhtaina. Tätä varten on olemassa erilaisia rasvoja ja shampoita. Hevosta ei saa jättää hikiseksi, vaan hiki pestään pois aina liikutuksen jälkeen. Tarkat hoito-ohjeet kesäihottuman hoitoon tulee kysyä eläinlääkäriltä, jolta saa tarvittaessa myös hevoselle lääkkeet hoidon tueksi. 

Hevosen ruoansulatusjärjestelmä on luotu siihen, että hevonen vaeltaa päivän aikana pitkiä matkoja ravintoa etsien. Hiilihydraatit, etenkin kuidut, ovat hevosen pääsääntöinen energianlähde, ja niistä muodostuu paksusuolen bakteerien aiheuttaman käymisprosessin avulla vapaita rasvahappoja (VFA), jotka antavat energiaa päästessään verenkiertoon. Näitä hiilihydraatteja hevonen saa karkearehusta, kuten heinästä, laidunnurmesta ja osittain oljesta. Kilpahevosilla pelkkä karkearehu ei pääsääntöisesti kuitenkaan riitä kattamaan päivittäistä energiantarvetta, joka niillä on jopa kolminkertainen harraste- tai joutilashevoseen verrattuna.

Hevosen ruoansulatus

Hevosten ruoansulatuselimistö on erittäin herkkä, eikä se kestä äkillisiä ruokinnanmuutoksia. Syynä siihen ovat suoliston mikrobit, jotka eivät sopeudu nopeasti uuden rehun aikaansaamiin muutoksiin. Tällöin rehun sulattaminen ja pilkkominen ei onnistu, ja riskinä ovat erilaiset ruoansulatusongelmat, pahimmillaan ähky. Tämä on hyvä muistaa etenkin kilpailukaudella, jolloin saatetaan joutua tekemään ruokintaan muutoksia. 

Hevosten mahalaukku ja ohutsuoli ovat suhteellisen pieniä ja rehumassa kulkeutuu niiden läpi nopeasti. Myös hevosen kyky tuottaa tärkkelystä pilkkovaa entsyymiä, amylaasia, on rajallinen. Siitä johtuen hevoset eivät voi hyödyntää tärkkelystä tai rasvaa tehokkaasti energianlähteenä. Jos tärkkelystä kulkeutuu runsaasti paksusuoleen, se aiheuttaa herkästi ruoansulatusongelmia, koska paksusuolen mikrobit eivät pysty pilkkomaan sitä. 

Kilpahevosen rehustus

Myös kilpahevosen rehustuksen tärkein osa on laadukas karkearehu, jota hevosen tulee saada riittävästi. Karkearehun koostumuksen tunteminen on avainasemassa, kun hevosille suunnitellaan ruokintaa. Suosituksena pidetään, että hevonen saa karkearehua 1,5 kg kuiva-ainetta/ 100 kg elopainoa kohden vuorokaudessa. Heinäanalyysin teko on siis lähes välttämätöntä, jotta karkearehusta tiedetään ainakin kuiva-aine-, energia- ja valkuaispitoisuus. 

Energia

Energiaa hevonen saa useasta lähteestä. Tärkkelys sopii energianlähteeksi lyhytaikaisiin suorituksiin, mutta pitkäkestoisia suorituksia tekeville hevosille suositellaan kuitu- ja rasvapitoista rehustusta, josta energiaa vapautuu hitaasti pitkällä aikavälillä. Tärkkelyspitoista rehua tulee antaa pieninä annoksina useasti, jotta se ehtii pilkkoutua ohutsuolessa. Kilpahevosen energiantarve riippuu hevosen painosta ja valmennuksen intensiteetistä. Raskasta työtä tekevä, 550 kg painava puoliverihevonen tarvitsee Luken mukaan energiaa 99,5–117 megajoulea (MJ)/pv. 

Proteiini

Energian lisäksi tulee varmistaa, että hevonen saa rehusta riittävästi proteiinia. Aminohapoista koostuvat proteiinit ovat oleellisessa asemassa lihasten ja kudosten muodostumisessa sekä ylläpidossa. Osan aminohapoista hevonen voi muodostaa itse, mutta osan se tarvitsee rehusta. Näitä aminohappoja kutsutaan välttämättömiksi aminohapoiksi. 

Lysiini on hevosilla usein rajoittava aminohappo, eli ilman sitä ei voida muodostaa muitakaan aminohappoketjuja. Hevoset saavat usein liian vähän lysiiniä rehusta. Uusimpien tutkimusten mukaan myös treoniini saattaa olla rajoittava aminohappo. National Research Councilin (NRC) mukaan 500 kg painava joutilashevonen tarvitsee lysiiniä vähintään 27 g päivässä. Raskaassa valmennuksessa olevan hevosen tarve on jo 37 g päivässä. 

Karkearehun valkuaispitoisuus ja hevosen valkuaisen tarve määrittävät pitkälti sen, kuinka paljon hevonen tarvitsee proteiinia täys- tai täydennysrehuista. Luken mukaan 550 kg painava joutilas hevonen tarvitsee sulavaa raakavalkuaista (srv) 400 g/pv, kun taas samanpainoisen, raskasta työtä tekevän hevosen valkuaisen tarve on jo 780 g srv/pv. On hyvä huomioida, että valkuaisen tarve on yhteydessä hevosen energiantarpeeseen. Hevonen tarvitsee 6 g sulavaa raakavalkuaista jokaista energian megajoulea kohti. Jos energiantarve nousee, nousee myös valkuaisen tarve. 

Kivennäiset, hivenaineet ja vitamiinit

Energian ja valkuaisen lisäksi hevoset tarvitsevat kivennäisiä, hivenaineita ja vitamiineja. Etenkin E-vitamiinin tarve nousee selkeästi, kun hevosen liikunnan määrä lisääntyy. Rehujen vitamiinipitoisuuksia tarkasteltaessa kannattaa muistaa, että vitamiinit haihtuvat nopeasti rehuista ja heinästä. Tällöin heinäanalyysissa olevat vitamiinipitoisuudet eivät välttämättä ole enää ajankohtaisia, kun paalia syötetään hevoselle. Täys- ja täydennysrehuissa kannattaa tarkistaa, kuinka pitkän säilyvyysajan valmistaja takaa rehun sisältämille vitamiineille. Suositeltavaa onkin lisätä hevosen päivittäiseen ruokintaan monipuolinen vitamiinilisä. 

Myös hivenaine- ja kivennäistarpeet ovat kilpahevosella korkeammat, kuin joutilaalla. Etenkin kalsiumin ja fosforin oikea suhde on oleellinen hevosen elimistön toiminnan kannalta ja sen suositellaan olevan aikuisella hevosella noin 1,2–1,8:1. Karkearehun kalsium, fosfori ja muiden kivennäis- ja hivenaineiden pitoisuudet vaihtelevat.  Siksi on tärkeää tuntea karkearehun koostumus, jotta täydennysrehujen avulla voidaan tehdä tarpeelliset täydennykset. Kaikkien edellä mainittujen komponenttien lisäksi voidaan hevoselle antaa esimerkiksi nivelten tai kavioiden hyvinvointia tukevia täydennysrehuja, sekä erilaisia rautavalmisteita, jos se niitä tarvitsee. 

Joonas Orannan suositukset kilpailukaudelle

”Kisakaudella pyrimme pitämään ruokinnan samanlaisena koko ajan”, sanoo Joonas Oranta. ”Joskus kuulee, että hevosten väkirehuannosta nostetaan juuri ennen kilpailua, mutta itse koen, että äkkinäisillä ruokinnanmuutoksilla ei saada positiivisia vaikutuksia aikaiseksi.” Jos ruokinta muuttuu juuri ennen kilpailua, ei väkirehun energia välttämättä ehdi käytettäväksi asti hevosen ruoansulatuksesta. Tällöin ruokinnan muuttaminen vain rasittaa hevosen ruoansulatusjärjestelmää ja voi pahimmillaan aiheuttaa suuriakin ongelmia. Kisakaudella energian ja proteiini tarve on kuitenkin usein korkeampi kuin lepokaudella. ”Kyllä rehumäärää voi, ja usein myös kannattaa kasvattaa kilpailukaudelle, mutta muutos pitäisi aloittaa hyvissä ajoin ja tehdä ruokinnan muutoksia pikkuhiljaa”, muistuttaa Joonas. 

Juominen ja elektrolyytit

Lisääntyneen rasituksen vuoksi hevosten nestehukka kasvaa. Hikoileminen sekä kilpailujen ja kuljettamisen aiheuttama stressi lisäävät hevosen vedentarvetta. Kilpailukausi kulminoituu usein myös kesäkuukausina, jolloin korkeat lämpötilat saattavat lisätä hikoilua entisestään. Hevonen juo normaaleissa olosuhteissa noin 20 litraa vuorokaudessa, kesällä ja kilpailutilanteessä päivittäinen vedentarve voi olla jopa 80 litraa. Hevosten juomiseen ja nesteytykseen kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota. 

Paljon hikoilevilla hevosilla on tärkeää huomioida myös nestehukan aiheuttama elektrolyyttivaje. Elektrolyytit ovat elimistön nesteissä ja veressä esiintyviä, sähkövarauksellisia mineraaleja, joiden tehtävänä on säädellä solun sisäistä ja ulkoista nestetasapainoa ja erilaisien signaalien kuljetusta. Hevonen tarvitsee natriumia, kloridia, kaliumia, magnesiumia ja kalsiumia. Etenkin natriumia poistuu runsaasti hikoilun yhteydessä ja jo kevyt työskentely nostaa natriumintarvetta selvästi. Natriumin saanti ravinnosta on kuitenkin rajallista, joten sitä on hyvä täydentää rehustuksessa. Joutilas hevonen tarvitsee päivittäin 20 mg natriumia/elopainokilo.  

Tutkimusten mukaan elektrolyytit nopeuttivat palautumista rankan suorituksen jälkeen ja auttavat ylläpitämänään elimistön elektrolyyttikonsentraatiota, kun taas pelkän veden juominen heikentää sitä. Elektrolyyttivalmisteiden käyttö on siis suositeltavaa. Munuaiset säännöstelevät kivennäisaineiden saantia pidättämällä tarpeelliset elektrolyytit elimistön käyttöön. Ylimääräiset erittyvät virtsan mukana pois, jolloin yliannostusta ei pääse muodostumaan. Elektrolyytit tulee kuitenkin antaa suositusten mukaisesti, jotta munuaisia ei rasiteta turhaan.

Mitä mieltä Joonas on elektrolyyteistä?

”Elektrolyyttien syöttäminen etenkin kisakaudella päivittäin on tarpeellista”, sanoo Joonas. ”On hyvä muistaa, että juuri ennen kilpailuja tai pelkästään kilpailuissa elektrolyytin antaminen ei korvaa pitkällä ajalla syntynyttä elektrolyyttivajetta. Myös hevosten hermoston toiminnon kannalta elektrolyyttitasapaino on tärkeä. Pelkkä suolan antaminen ei aina ole riittävää, koska hevonen menettää muitakin aineita hikoillessaan”, muistuttaa Joonas. 

Joonaksen Top 3 vinkkiä kilpailukaudelle

1. Elektrolyyttien säännöllinen syöttäminen
2. Nestetasapainosta huolehtiminen
3. Äkillisten ruokintamuutosten välttäminen

Yhteenveto

Kilpahevosen ruokintaa suunniteltaessa on hyvä muistaa, että jokainen hevonen on yksilö, jolla on omat tarpeensa. Ruokintaan vaikuttavat useat tekijät, kuten hevosen rotu, paino, kilpailulaji ja harjoittelun intensiivisyys. Laadukas karkearehu on kilpahevosen ruokinnan pohja. Sen lisäksi voidaan hevoselle antaa sopivia täydennysrehuja, jotka esimerkiksi lisäävät ruokinnan energia- ja valkuaispitoisuutta. Monipuolisen vitamiinilisän avulla huolehditaan hevosen vitamiinitarpeiden täyttymisestä ja kivennäisten ja hivenaineiden saanti varmistetaan sopivalla kivennäisvalmisteilla heinäanalyysin perusteella. Ruokintaan liittyvissä asioissa kannattaa kysyä neuvoja myös ammattilaisilta. Autamme mielellämme – ota rohkeasti yhteyttä.

Laiduntaminen on hevoselle luontaista ja tarpeellista. Kesällä suurin osa hevosista pääsee nauttimaan laitumesta ja lajitovereiden muodostamasta laumasta. Laidun sekä sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä tekijöitä hevosten kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Suomessa laidunkausi on niin lyhyt, että sen tarjoamia etuja kannattaa ehdottomasti hyödyntää. 

Laidunkausi ei kuitenkaan ole täysin riskitöntä aikaa hevosille. Luonnossa hevoset vaeltavat suurimman osan vuorokaudesta ruokaa etsien, mutta nykyiset hyvin hoidetut laitumet voivat olla liian meheviä ja niiden nurmi hevoselle liian ravinteikasta. Hevosten ruoansulatusjärjestelmä täytyykin totuttaa nurmeen ennen laidunkauden alkamista, jotta vältytään vakavilta ja kivuliailta seuraamuksilta, kuten kaviokuumeelta tai ähkyltä.

Laidunnurmi

Laitumet koostuvat pääosin nurmesta, jonka nurmilajeina ovat timotei, nurminata tai ruokonata. Luonnonmukaisilla laitumilla nurmen joukossa on muitakin kasveja, myös myrkyllisiä, kuten niittyleinikit. Tutkimusten mukaan hevoset eivät välttämättä osaa erottaa myrkyllisiä kasveja itse, vaan saattavat tietämättään syödä niitä, joten niitä on hyvä poistaa laitumilta. 

Nurmi koostuu pääasiassa vedestä, vitamiineista ja hiilihydraateista, kuten sokerista. Hevonen saakin runsaasti A- ja E-vitamiinia nurmesta ja D-vitamiinia imeytyy auringosta ihon kautta. Laadukkaasta laidunnurmesta hevonen saa kivennäisistä ja hivenaineista yleensä riittävästi fosforia, magnesiumia ja mangaania, mutta natriumia, kalsiumia, kuparia ja sinkkiä liian vähän. Nurmi sisältää myös runsaasti valkuaista, etenkin lysiiniä, kaliumia ja rautaa. 

Yhteyttäminen ja sokeripitoisuus

Nurmen sokeripitoisuus vaihtelee runsaasti vuoden- ja vuorokauden aikojen mukaan. Yhteyttämisessä, eli fotosynteesissä kasvi muodostaa auringonvalosta, vedestä ja hiilidioksidista sokeria ja happea. Sokeria kasvi taas käyttää kasvuun. Yhteyttämistä tapahtuu vain valosan aikaan, kun taas energiaa kasvi voi hyödyntää ympäri vuorokauden. Myös auringonvalon määrän tiedetään vaikuttavan siihen, kuinka paljon yhteyttämistä tapahtuu. Nurmikasveilla sokeri on useimmiten fruktaania. 

Nurmen sokeripitoisuus voi nousta kylmän yön jälkeen huomattavasti, koska kasvi varastoi sokeria soluihinsa selviytyäkseen kylmistä olosuhteista. Tämä aiheuttaa sokeripitoisuuden nousua kasvissa, mikä on tärkeää muistaa etenkin keväisin ja syksyisin. Kaviokuumeherkkiä hevosia ei esimerkiksi kannata pitää laitumella heti aamusta, jos edellinen yön on ollut kylmä. Kasvin sokeripitoisuus voi nousta myös silloin, jos kasvu hidastuu tai estyy esimerkiksi kuivuudesta tai huonosta ravinnepitoisuudesta johtuen. 

Laitumen vaikutukset elimistöön

Hevosen ruoansulatusjärjestelmälle optimaalista on, jos siellä on jatkuvasti karkearehua. Silloin mahanesteen pH pysyy sopivalla tasolla ja suolisto toimii. Laidunkauden aikana hevosten rehustus koostuu pääosin nurmesta, johon hevosten täytyy saada totutella hitaasti. Ensimmäisinä päivinä hevosten tulee antaa syödä nurmea vain noin 10 minuuttia, jonka jälkeen totutteluun käytettyä aikaa lisätään asteittain, kunnes hevoset voidaan päästää pysyvästi laitumelle. Näin mahdollistetaan ruoansulatusjärjestelmän ja suoliston tottuminen muuttuneeseen rehustukseen, jolloin esimerkiksi kaviokuumeen ja ähkyn riski pienenee. Hevosen suoliston mikrobikanta on tutkimusten mukaan erilainen karsinassa olevilla ja laiduntavilla hevosilla, minkä takia mikrobeille täytyy antaa aikaa tottua muuttuneeseen karkearehuun. Suuren vesipitoisuuden vuoksi nurmi voi kuitenkin aiheuttaa hetkellistä ripulia tai normaalia kosteampaa lantaa. 

Leptiini

Leptiini-hormoni säätelee hevosten syömistä. Leptiinin kaikkia vaikutuksia hevosten elimistöön ei vielä tunneta, mutta leptiinipitoisuuden laskiessa näyttäisi hevosten syömiskäyttäytyminen nousevan. Ja edelleen, kun syömisen seurauksena veren sokeri-, eli glukoosipitoisuus nousee, nousee myös leptiinipitoisuus, mikä taas rajoittaa syömiskäyttäytymistä. Veren leptiinipitoisuutta säätelee etenkin kehon rasvakudoksen määrä: kun rasvakudosta on paljon, on plasmassa vähän leptiiniä ja kun rasvakudoksen määrä vähenee, lisääntyy leptiinipitoisuus. Rasvakudoksen muodostumista taas säätelee adiponektiini-hormoni, jonka pitoisuuteen vaikuttavat rasvasolut, eli adiposyytit.  

Insuliiniresistenssi

Laiduntaessa hevonen syö suuria määriä laidunruohoa etenkin, jos se on laitumella ympäri vuorokauden. Tällöin myös syödyn sokerin määrä on suuri, mikä saa aikaiskeksi glukoosivasteen elimistössä. Glukoosin pilkkomiseen ja hyödyntämiseen tarvitaan insuliinihormonia, jonka pitoisuus nousee, kunnes glukoosi saadaan ohjattua sitä tarvitseviin elimiin. Sokeri on kehon polttoainetta ja sitä tarvitaan päivittäisten toimintojen ylläpitämiseksi. Liiallinen glukoosin saanti on kuitenkin haitallista ja vaarallista, koska sen tiedetään kerryttävän kehon rasvakudosta ja olevan yksi tekijä insuliiniresistenssin muodostumisessa. Tällöin insuliini ei enää aiheuta tarpeeksi vahvaa reaktiota veren glukoosipitoisuuteen, vaan sen teho heikkenee, jolloin glukoosia on liikaa elimistössä. Tätä tilaa kutsutaan hyperglykemiaksi. 

Hevosten ylipainon tiedetään olevan yhteydessä insuliiniresistenssiin ja veren leptiinipitoisuuksiin. On kuitenkin epäselvää, onko ylipaino insuliiniresistenssin syy vai seuraus. Kehoon kertyneen rasvakudoksen paikka vaikuttaa hormonitoimintaan. Tutkimukset viittaavat siihen, että niskarasva vaikuttaa elimistön aineenvaihduntaan ja sen häiriöihin vahvemmin kuin esimerkiksi hännän tyven tai ruoansulatuskanavan ympärillä oleva rasvakudos.

Kaviokuume

Laidunnurmen helppoliukoiset hiilihydraatit (NSC=Non Structural Carbohydrates), eli muun muassa tärkkelys ja sokeri, eivät imeydy suurina määrinä hevosten ruoansulatusjärjestelmässä, vaan elimistössä muodostuu myrkyllisiä aineita. Nämä toksiinit aiheuttavat paitsi ähkyä myös verenkiertohäiriöitä kavioissa, mistä voi seurata kaviokuume. Vastaavaa tapahtuu myös, jos hevoset syövät tottumatta suuria väkirehuannoksia. 

Ruokinta on yksi mahdollinen kaviokuumeen aiheuttaja. Usein kaviokuume on kuitenkin seurausta hormoniperäisitä ongelmista, kuten insuliiniresistenssistä. Se vaikuttaa myös metabolisen oireyhtymän (EMS=Equine metabolic syndrome) ja Cushingin taudin muodostumiseen, joiden tiedetään myös altistavan hevosia kaviokuumeelle. 

Hevosrodun vaikutus

Tutkimusten mukaan toiset rodut ovat alttiimpia ylipainon kertymiseen ja aineenvaihdunnan häiriöiden muodostumiseen. Lihavuus tai ylipaino eivät kuitenkaan välttämättä aiheuta insuliiniresistenssiä, vaan sitä on havaittu myös normaalipainoisilla hevosilla. Etenkin andalusialaisten hevosten uskotaan olevan erityisen altistuneita insuliiniresistenssille. Sama koskee myös joitain ponirotuja. 

Hevosten ruokinnassa huomioitavat tekijät

Laitumella olevien hevosten ruokintaa voi joutua täydentämään sopivalla täydennysrehulla, jos hevosen kanssa valmentaudutaan ja kilpaillaan. Joskus joutilaille hevosille pelkkä nurmi ja kivennäinen kuitenkin riittävät mainiosti. Kaikkien hevosten kohdalla tulee huolehtia suolan ja elektrolyyttien saannista. Elektrolyyttien tärkeys korostuu etenkin kuumina kesäpäivinä, jolloin hevoset hikoilevat paljon. Elektrolyytit auttavat ylläpitämään elimistön nestetasapainoa ja tukevat hevosen palautumista harjoittelun jälkeen. 

Raikasta ja puhdasta vettä tulee aina olla tarjolla! Vaikka laidunnurmi sisältää paljon vettä, se ei mitenkään riitä kattamaan hevosen päivittäistä vedentarvetta. Lämpötilasta, liikunnan määrästä ja kunnosta riippuen hevoset voivat juoda yli 80 litraa päivässä.

Nurmen sokeripitoisuus on korkea, joten väkirehumäärää kannattaa tasapainottaa, tai jopa vaihtaa rehua, vastaamaan hevosten todellista tarvetta laidunkaudella.  Siihen, mitä väkirehua hevonen tarvitsee, vaikuttaa muun muassa liikunnan määrä, laitumella vietetty aika, mahdollinen tiineys tai imetys, ikä ja myös hevosen rotu. Jos hevonen saa myös heinää esimerkiksi öisin karsinassa, tulee se tietenkin huomioida tasapainoista ruokintaa suunniteltaessa. Mielellämme neuvomme ja autamme ruokintaan liittyvissä kysymyksissä – ota yhteyttä. 

Mahahaavalla tarkoitetaan lääketieteellistä olotilaa, jossa hevosen mahan limakalvoihin on muodostunut haavaumia. Eläinlääketieteelliset diagnoosit (EGGD, EGUS, ESGD*) erottelevat tarkemmin muun muassa haavaumien sijainnin, oireet ja muodostumisen syyt. Tässä tekstissä puhutaan yleisesti mahahaavoista.

Mahahaavan kliinisiä oireita ovat maha-alueen kipu, ripuli, huonontunut karvanlaatu, heikentynyt ruokahalu, painon putoaminen, yleinen apeus ja suorituskyvyn heikkeneminen. Joskus mahahaava voi oireilla myös ähkynä. Uusimpien tutkimusten mukaan lähes puolella karsinaolosuhteissa olevista varsoista ja kolmasosalla aikuisista hevosista on todettu mahahaavoja. Valmennuksessa olevilla, lääkitsemättömillä kilpahevosilla luku on lähes 90 %! 

Haavaumien syyt

Hevoset on luotu vaeltamaan ja etsimään ruokaa. Tyypillisesti ne käyttävät noin 18 tuntia päivästä laiduntaen. Hevosen ruoansulatusjärjestelmälle optimaalinen rehustus sisältää paljon kuitua ja vähän tärkkelystä, mielellään jatkuvasti syötynä. Näin mahalaukussa oleva mahaneste säilyttää sopivan happamuuspitoisuuden. Yli 2–4 tuntia kestävä paasto on hevoselle luonnollisissa olosuhteissa epätyypillistä. Pureskeleminen tuottaa sylkeä, joka auttaa puskuroimaan ympäri vuorokauden tuotettua mahahappoa. Mitä pidempään hevonen on pureskelematta, sitä happamammaksi mahaneste muuttuu. 

Liian hapan mahaneste aiheuttaa vaurioita ja haavaumia mahalaukun seinämien limakalvoille ja se pääsee etenkin liikkeessä ja tyhjässä mahassa hölskymään korkealle mahalaukun seinämiin. Mahan limakalvot eivät kestä altistumista happamalle mahanesteelle ja limakalvoihin muodostuu vaurioita. Jos mahanesteen liiallinen happamuus ei tasaannu ja limakalvot altistuvat nesteelle toistuvasti, eivät vauriot pääse paranemaan.

Nykyään hevosia pidetään usein talleissa ja karsinoissa, niillä on säännölliset ruokinta-ajat ja suuret väkirehuannokset. Sen lisäksi useiden hevosten harjoittelu- ja valmentautuminen on raskasta ja intensiivistä. Kaikki nämä tekijät heikentävät hevosen luonnollista kykyä puskuroida mahanesteen happamoitumista, minkä taas uskotaan olevan yksi päätekijä haavaumien muodostumisessa. Myös varsojen vierottaminen, lauman hierarkian selvittäminen ja muut (luonnolliset) stressitilanteet vaikuttavat mahanesteen happamuuteen ja haavaumien muodostumiseen. Havaintojen mukaan varsinkin yöt karsinoissa viettävillä hevosilla on useammin mahahaavoja, kuin laitumella pidetyillä hevosilla.

Hoito ja ennaltaehkäisy

Mahahaavaumien syntymiseen vaikuttavia tekijöitä on useita ja niiden yhteysvaikutus on monimutkainen kokonaisuus. Liiallinen valmentautuminen altistaa haavaumien syntymiselle, mutta toisaalta sopiva harjoittelu voi vähentää mahahaavan riskiä. Hevosen kunnon parantuessa lievenevät stressaavien tilanteiden negatiiviset vaikutukset hevosen elimistöön ja mahaan. Sopiva harjoittelu voi jopa vähentää riskiä mahahaavoille. Pääsääntöisesti tutkimukset ovat yksimielisiä siitä, että hevosen maha ei saisi olla tyhjä liian pitkiä aikoja ja hevosen pitäisi voida pureskella mahdollisimman paljon päivän aikana. Väkirehujen määrällä ja ravintosisällöllä, mutta myös karkearehutyypillä on havaittu olevan vaikutusta haavaumien syntyyn. Myös vapaana liikkuminen edesauttaa mahan hyvinvointia. 

Mahahaavojen hoitoon on olemassa lääkkeitä, jotka yleensä sisältävät omepratsolia, jonka tarkoituksena on estää mahahappojen virtaus mahaan. Vaikka omepratsolin avulla jo olemassa olevat haavaumat saavat mahdollisuuden parantua, se ei hoida mahahaavojen syntymisen syytä. Tärkeintä olisikin muuttaa hevosten pito-olosuhteita ja ruokintaa sellaiseksi, että mahanesteen happamuus pysyisi otollisena.

*
EGGD=Equine glandular gastric disease
EGUS=Equine gastric ulceration syndrome
ESGD=Equine squamous gastric disease

Tunnemme kaikki ilmaisut ilman kavioita ei ole hevosta, ja että hevosilla on yhteensä viisi sydäntä: yksi rinnassa ja neljä kavioissa. Nämä sanonnat korostavat hyvin sitä, kuinka tärkeä osa hevosten elämää kaviot ovat. Hevosten omistajat myös panostavat kavioiden hoitoon ja hyvä niin. Kavioterveys vaikuttaa hevosten hyvinvointiin ja terveyteen monella tavalla. Se on myös suorassa yhteydessä hevosten suorituskykyyn.  

Kavioiden terveyteen liittyvät ongelmat ovat yleisin syy hevosten ontumiselle. Hevoset voivat kärsiä muun muassa kavioiden huonosta laadusta, kavioiden lohkeilusta ja halkeilusta, sekä sädemädästä. Yksi kriittisimmistä kaviosairauksista on kaviokuume. Kavio-ongelmat eivät koske pelkästään nykyhevosia, vaan myös niiden villejä lajitovereita. Modernit pito-olosuhteet ja kengittäminen tuovat kuitenkin omat haasteensa kavioiden luontaiselle toiminnalle ja terveydelle.

Kavioiden rakenne ja toimintamekanismi

Hevosen kaviossa on sarveisseinämä ja martokavio. Kavioluu sijoittuu kavion sarveiskupin sisään ja se määrittää myös kavion muodon. Kavio kasvaa noin yhden senttimetrin kuukaudessa nuorilla ja terveillä hevosilla. Vanhemmilla yksilöillä kavioiden kasvu on hitaampaa, mistä johtuen kavio-ongelmien parantuminen ja niistä toipuminen voi kestää pitkiäkin aikoja. Poikkeuksena ovat pienet varsat, joilla kavioiden kasvu on nopeampaa. Sen takia kavioiden ja jalkojen virheasennot tulee korjata mahdollisimman nuorella iällä ja riittävän aikaisin. 

Hevosten kaviot laajenevat osuessaan maahan. Laajenemisen kautta hevosen ruumiinpaino jakautuu suuremmalle alalle ja kavio vaimentaa liikkeestä aiheutuvia iskuja. Hevosten kengät ja naulaamistekniikka vaikuttavat oleellisesti kavion kykyyn laajentua. Kavion pohjassa oleva säde toimii myös iskunvaimentimena, mutta sen tärkein tehtävä on ylläpitää kavion verenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Suurin osa kaviossa olevasta vedestä tulee siihen virtaavasta verestä. Säteessä sijaitseva hermosto toimii myös viestinvälittäjänä aivoille. 

Kaviot voivat olla kuivat, lohkeilevat tai halkeilevat. Hevosten seisottaminen vedessä ei lisää kavioiden kosteutta, päinvastoin se saattaa jopa kuivattaa niitä lisää. Terve ja toimiva säde mahdollistaa kavion hyvinvoinnin ja kasvun. Säteen toiminnan parantuminen voi auttaa myös kavioiden lohkeiluun tai halkeiluun, joskin ne usein ovat oire jostain laajemmasta kavio-ongelmasta, joka voi johtua epätasapainoisesta painonjakautumisesta tai ravinnollisista puutoksista.

Kavioiden terveyteen vaikuttavia tekijöitä

Kavioiden terveyteen vaikuttavat monet asiat, kuten esimerkiksi tarhojen ja ulkoilualueiden pohjat, oikeanlainen kengitys sekä jalostukselliset tekijät. Tärkeää on huolehtia myös sopivasta, hevosen tarpeet kattavasta ruokinnasta. Kavio-ongelmat voivat johtua yhdestä tekijästä, kuten huonosti sijoitetusta naulasta tai esimerkiksi kiven päälle astumisesta, mutta suurimmaksi osaksi ongelmat ovat useiden tekijöiden summa. Niiden alkuperä liittyy usein hevosten pito-olosuhteisiin. 

Märät ja mutaiset tarhat sekä ulkoilualueet ovat Suomessa jokavuotinen haaste, mutta ne eivät aiheuta sädemätää, vaikka niin usein luullaan. Virtsasta ja lannasta huonosti puhdistettujen karsinoiden ja tarhojen tiedetään nykyään olevan ensisijaisia taudinaiheuttajia. Sädemätä johtuu sienitulehduksesta, joka voi levitä laajalti kavioon, aina valkoviivaan asti. Terveissä ja hyvin hoidetuissa kavioissa on luonnollinen tautientorjuntamekanismi, joka estää tulehdusten syntymistä. Paras tapa tukea kavioiden terveyttä onkin huolehtia hevosten pitoalueiden ja kavioiden puhtaudesta päivittäin. Ammattitaitoinen vuolu ja kengitys ovat avainasemassa kaivoterveyttä ajatellen, mutta myös ruokinalla tiedetään olevan suuri merkitys kavioiden terveyteen. Erilaisten kaviorasvojen ja -öljyjen toiminnasta kavio-ongelmien parantamisessa ei ole selkeää tieteellistä näyttöä.

Hevoset ovat laumaeläimiä. Niiden sosiaalisten suhteiden ylläpidon tärkeys ei ole muuttunut aikojen saatossa, vaikka hevosista on evoluution aikana tullut ihmiselle ensin työväline, sitten harrastus ja osalle nykyään jopa perheenjäsen. Hevosten pitäminen karsinoissa, tai yksittäin tarhoissa on yleistynyt etenkin kilpahevosten keskuudessa, eikä tämän vaikutuksia hevosen käyttäytymiseen olla ennen juurikaan pohdittu.  Viime vuosien aikana ihmiset ovat kuitenkin alkaneet kiinnittää huomiota myös hevosen henkiseen hyvinvointiin, sekä sosiaalisten suhteiden tärkeyteen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Näihin seikkoihin vaikuttavia tekijöitä on alettu tutkia, ja pohtia miten hevoselle saadaan luotua hyvinvoinnin kannalta optimaaliset puitteet.

Miten sosiaaliset suhteet vaikuttavat?

Laumassa olo ja sosiaalisten suhteiden ylläpito vaikuttavat positiivisesti hevosen hyvinvointiin ja käyttäytymiseen. Laumassa pidetyt hevoset osoittavat selkeästi vähemmän stereotyyppisiä käyttäytymismalleja, kuten imppaamista tai kutomista. Sen lisäksi ne ovat psyykeltään tasapainoisempia ja vähemmän reaktiivisia, sekä paremmin oppivaisia. Sosiaalisten suhteiden puuttuminen saattaa vaikuttaa vahvastikin hevosen käytökseen. Erityisesti nuorilta hevosilta evätty laumakäyttäytymisen mahdollisuus vaikuttaa negatiivisesti niiden kykyyn olla muiden hevosten kanssa aikuisiällä. Puuttuvat sosiaaliset taidot johtavat häiriökäyttäytymiseen ja näistä hevosista tulee myöhemmin usein aggressiivisia.

Miksi hevosia pidetään yksin?

Hevosten pitäminen yksin on nykyään kuitenkin varsin yleistä. Yleensä hevosten omistajat pelkäävät, että hevosten loukkaantumisriski kasvaa, kun niitä pidetään yhdessä muiden hevosten kanssa, koska laumassa hevoset liikkuvat enemmän ja usein leikkivät keskenään. Jørgensen ym. (2009) tekemän tutkimuksen mukaan loukkaantumisten määrä ei lisäänny, jos laumadynamiikka toimii ja hevonen voi laumassa hyvin. Käytännössä harmonisen laumadynamiikan järjestäminen voi olla haastavaa. Ongelmia esiintyy erityisesti silloin, kun hevosilla on liian vähän tilaa ja liian monta hevosta on riippuvaisia samasta ruokintapaikasta. Aggressiivinen käytös lisääntyy, jos hevosilta evätään pääsy ruoan tai veden luo. Yksilöllisen ruokinnan mahdollistaminen, sekä ruoan ja veden kulutuksen seuraamisen mahdollisuus ovatkin usein syinä hevosten yksin pitämiselle. Lisäksi sairauksien hoito ja nopea reagointi niihin helpottuvat, jos hevoset eivät ole laumassa.

Oleellista olisi kuitenkin pohtia, mitkä olosuhteet olisivat hevoselle parhaat ja voisiko eri vaihtoehtoja yhdistämällä saada aikaan kaikkia osapuolia tyydyttävän tilanteen. Esimerkiksi kilpahevosten ei varmasti tarvitse asua laitumella vuorokauden ympäri, vaan päivittäinen tarhassa olo lajitoverin kanssa ehkä riittäisi luomaan positiiviset vaikutukset hevosen hyvinvoinnille. Tutkimustulokset myös viittaavat siihen, että hevoset nukkuvat ja palautuvat parhaiten, jos ne saavat olla päivisin ulkona lajitovereiden kanssa, mutta yöt tallissa. Tavoite lienee, että ihminen saa itselleen mahdollisimman hyvinvoivan, terveen ja turvallisen kumppanin niin harraste-, kuin kilpailukäyttöönkin.

Suomen talvi sisältää usein pitkiä kylmiä jaksoja, joiden aikana lämpötila on reilusti pakkasen puolella. Hevosilla on luonnostaan erilaisia mekanismeja (katso blogikirjoitus klippauksesta), joiden avulla se säätää kehon lämpötilaa sopivaksi, vaikka ulkona pakkaset paukkuisivatkin. Jos hevonen altistuu kylmälle lyhytaikaisesti, reagoi se usein värisyttelemällä, nostamalla karvoja pystyyn ja supistamalla verisuonia. Luontainen lämmönsäätely ei kuitenkaan toimi klipatuilla hevosilla, mikä on hyvä huomioida loimituksessa. Pidempiaikainen kylmäjakso lisää karvapeitteen tiheyttä, tosin talvikarvan kasvamiseen vaikuttavat lämpötilan lisäksi myös hevosen rotu ja vuorokauden valon määrä. 

Miten kylmä ilma vaikuttaa energiantarpeeseen?

Lämpöä syntyy automaattisesti aineenvaihdunnan sivutuotteena. Altistuminen kylmälle ilmalle aikaansaa hormonaalisia reaktioita, jotka kiihdyttävät aineenvaihdunnan toimintaa. Tämä reaktio lisää hevosen energiantarvetta selkeästi. Mitä kylmemmässä hevonen on, ja mitä pidempään kylmälle altistutaan, sitä enemmän energiantarve lisääntyy. Tutkimuksen mukaan (Autio ym.) hevosen lisäenergian tarve voi nousta jopa 33 % kylmissä olosuhteissa, ja yli 25 asteen pakkasissa energiantarve lisääntyi yli 50 % ylläpitotarpeesta. On havaittu, että energiantarve nousee alkutalvesta, mutta tasoittuu lopputalvesta. Tämä viittaisi siihen, että hevoset tottuvat kylmiin olosuhteisiin ja energiantarve palautuu talvikauden aikana lähelle normaalia ylläpitotarvetta.

Kylmän sään aiheuttama lisäenergiantarve vaikuttaa nuorten hevosten kasvuun. Tutkimusten mukaan vapaalla heinällä olleet nuoret hevoset kasvoivat paremmin verrattuna nuoriin hevosiin, joiden karkearehumäärä oli rajoitettu ruokintasuunnitelmien suositusten mukaisiksi (Autio ym). Tutkimuksissa on havaittu myös, että kylmät pito-olosuhteet heikentävät vieroitettujen puoliverihevosten kuntoluokkaa, jos energiansaanti ei ole riittävän korkea. Tulokset viittaisivat siihen, että puoliverisillä on kylmissä olosuhteissa selkeästi korkeampi energiantarve, kuin kylmäverisillä, jotka kestävät kylmää paremmin (Junkkari ym.). 

Hevosten kriittinen lämpötila

Lämmönsäätelyyn vaikuttaa niin kutsuttu kriittinen lämpötila. Varsoilla kriittinen piste on talvisin – 9 ja – 16 asteen välillä, kun taas aikuisilla hevosilla kriittinen lämpötilaraja on – 15 ja – 20 asteen välillä. Kun lämpötila laskee tämän rajan alapuolelle, lisääntyy energiantarve jopa 2 % laskevaa lämpöastetta kohden. Hevoselle kriittiset lämpötilat ovat yksilöllisiä ja vaihtelevat suuresti. Niihin vaikuttavat hevosen ikä, rotu, ruokinta ja hevosen tottumus kylmiin olosuhteisiin. Maitovarsojen kriittinen piste voi olla + 10 ja + 24 asteen välillä. Vieroitetut nuoret hevoset kestävät kylmää jo paremmin. 

Kylmänsietokykyyn vaikuttavat eroavaisuudet on syytä huomioida talvikauden pito-oloja ja ruokintaa suunniteltaessa ja hevosten kuntoluokkaa on hyvä seurata. Paksusti loimitettu, muutaman tunnin päivässä tarhaava hevonen ei yleensä tarvitse lisäruokintaa. Lisäruokinnan tarve korostuu etenkin pihatoissa asuvilla hevosilla, varsoilla ja kasvavilla hevosilla. Ähkyriskin minimoimiseksi on tärkeää, että kaikki hevoset juovat tarpeeksi ja juomista tulee seurata. 

Yleistä vitamiineista

Vitamiinit ovat pieniä orgaanisia yhdisteitä. Hevoset tarvitsevat vain vähäisiä määriä vitamiineja, mutta ne ovat avainasemassa monissa hyvinvointia, terveyttä ja fysiologiaa säätelevissä toiminnoissa. Vitaminien pääryhmiin kuuluvat A-, B-, C-, D-, E- ja K-vitamiinit, joista B-, ja C-vitamiinit kuuluvat vesiliukoisiin, muut rasvaliukoisiin vitamiineihin. Elimistössä olevat ylimääräiset vesiliukoiset vitamiinit poistuvat virtsan mukana, mutta rasvaliukoiset vitamiinit varastoituvat elimistön rasvakudoksiin, munuaisiin ja maksaan. 

Hevonen saa lähes kaikki vitamiinit pääasiassa laidunnurmesta ja muista karkea-, vilja- ja täysrehuista. Myös täydennysrehut sisältävät usein eri vitamiineja. Rehuissa on vitamiinien esiasteita, jotka muuntuvat elimistössä vitamiineiksi, joita keho hyödyntää toiminnoissaan. Hevoset eivät tosin ole kovin tehokkaita esiasteiden muuntamisessa vitamiineiksi. Karkearehun korjuun aikana tuoreen nurmen sisältämistä vitamiinien esiasteista jopa 80 % tuhoutuu korjuun aikana ja säilönnän aikana pitoisuudet putoavat noin 10 % per kuukausi. Myös täys- ja täydennysrehujen vitamiinipitoisuuksien säilyvyyteen kannattaa kiinnittää huomiota. 

D-vitamiini

Verrattuna muihin eläimiin, hevosten veriplasmasta mitatut D-vitamiinikonsentraatiot ovat matalat. D-vitamiinia on useassa eri muodossa, joista osan hevonen saa muiden vitamiinien tavoin rehuista. Kuitenkin D₃-vitamiini syntetisoidaan ihon kautta imeytyvän auringonvalon kautta. Talven aikana hevosten käytössä olevat D-vitamiinivarastot täyttyvät kesäisiin, joten loimittamisen tarpeellisuutta kannattaa pohtia kesäaikaan. Suomessa D-vitamiinia imeytyy kesä-elokuun aikana ja kerrytetty varasto riittää noin 1–2 kk kuukaudeksi. 

D-vitamiinin tarvetta ja vaikutuksia on tutkittu hevosissa vähän verrattuna esimerkiksi ihmisiin. Poiketen tähänastisista tiedoista, Dosi et al. (2021) havaitsivat, että hevosten D-vitamiinianeenvaihdunta pohjautuu ennemminkin rehusta saadun D₂-vitamiinin konsentraatioon, eikä niinkään auringosta syntetisoidun D₃-vitamiinin pitoisuuksiin. Hevonen voisi täten saada tarvitsemansa määrän D-vitamiinia laidunruohosta. Tässä UK:ssa tehdyssä tutkimuksessa laiduntavien hevosten D₃-plasmakonsentraatiot olivat havaitsemattoman matalat myös keskellä kesää.

D-vitamiinin kokonaisvaltainen, fysiologinen merkitys hevosella on vielä suhteellisten tuntematon, mutta tiedetään että se on tärkeässä roolissa hevosten elimistön kalsiumtasapainon, luuston aineenvaihdunnan, sekä kalsiumin ja fosforin imeytymisen säätelyssä. Intensiivinen harjoittelu aiheuttaa mikrovaurioita hevosen lihaksistossa ja luustossa. Tutkimuksen mukaan (Puangthong et al., 2021) jo yksi rankka harjoittelukerta vaikuttaa hevosen D-vitamiiniaineenvaihduntaan ja täten myös lihaksiston ja luuston palautumiseen. 

Vaikutukset hevosten ruokintaan ja pito-oloihin

D-vitamiinin puutos hevosilla on suhteellisen harvinaista, ja toisaalta liiallinen D-vitamiinin saanti voi olla toksista. Tämä tosin vaatisi noin kymmenkertaisen määrän D-vitamiinia suosituksiin verrattuna. Puutositilan oireena ovat useimmiten luustoon liittyvät ongelmat, mutta etenkin varsoilla D-vitamiinin puutos voi edesauttaa tulehdustilojen syntymistä. D-vitamiinin ruokintasuosituksiin vaikuttavat monet asiat hevosten pito-oloista aina käyttötarkoitukseen asti. Sen takia tarkkoja ruokintamääriä on vaikea määrittää.

Hevoset, jotka ovat jatkuvasti paljon sisätiloissa ovat alttiimpia D-vitamiininpuutokselle, kuin runsaasti ulkoilevat, ja kesäisin laiduntavat hevoset. Sisäruokintakaudella, ja etenkin jos hevosia loimitetaan ulkoilun aikana runsaasti, tulee vitamiinien tarve täydentää sopivilla täydennysrehuilla. Vähäisin täydennyksen tarve on hevosella, joka on päässyt laiduntamaan ja saa ulkoilla vähintään 2–3 tuntia päivässä. Vitamiinien tarve nousee selkeästi valmennuksessa olevilla hevosilla, siitostammoilla ja kasvavilla varsoilla.